Luonnossa ihmiset jäljet ovat näkyvissä lähes kaikkialla, mutta luontovalokuvan estetiikkaan kuuluu, että ihmisen jälki ei saa näkyä. Maisemakuvaajan täytyy olla tarkkana, koska yksikin radiomasto pilaa kuvan. Luonto onkin nykyään aidoimmillaan ja parhaimmillaan luontovalokuvissa. Luontokuvien karhut ovat sympaattisia. Ne eivät syö peuroja, vaan poseeraavat kuvaajalle ja kisailevat leikkisästi keskenään. Tällaisena luonto vastaa unelmiemme vaatimuksia.

Tämä kuvasarja edustaa toista ääripäätä. Se esittää luontoa, jonka ihminen on vanginnut ja esineellistänyt. Luontoromantiikasta ei ole tietoa. Tällaisille kuville ei ole kaupallista kysyntää. Kuvatut ötökät olen itse pyydystänyt noin kymmenvuotiaana ja niistä monet ovat kärsineet vaurioita varastoinnin aikana.

Kuvat on julkaistu Suomen Luonnonvalokuvaajien juhlakirjassa Valon kertomaa (2002)